Aihearkisto: avun pyytäminen

Johtajan vaikutusvaltaa rajoittava uskomus – näin selviät siitä!

Oletko joskus ajatellut, että puheiden pito on turhaa – teot ne ovat, mitkä merkitsevät? Tai oletko kenties pitänyt puheita ”välttämättömänä pahana” – tiedon jakona, pönöttämisenä, pakkona, jonakin, mitä on tehtävä, koska sinulta sitä odotetaan? Jos olet, et ole yksin. Moni suomalainen johtaja ja asiantuntija ajattelee, ettei ole hyvä puheenpitäjä/myyjä/kouluttaja, koska ”olen niin introvertti” tai ”minulle on tärkeämpää tulokset kuin turhat puheet”.

Joskus on hyvä kuitenkin kyseenalaistaa omia uskomuksiaan, sillä jos johtaja ei pysty riittävän suurella rohkeudella puhumaan tärkeistä asioista, syö hän mahdollisuuksiaan vaikuttaa ja viedä eteenpäin asioita, joihin uskoo. Puheella johtajan on mahdollista herättää ajatuksia, osoittaa suunta, ”ottaa tilanne haltuun” ja sytyttää ihmisten halu toimia. Ennen kaikkea hyvä puhe herättää tunteita, joiden avulla siitä informaatiosta, mitä sanottiin, tulee muistettavaa. Seuraavaksi kerron sinulle tarinan omasta elämästäni liittyen puheen pitoon. Tekstin kokonaispituus on noin 850 sanaa ja sen lukeminen vie noin 5 minuuttia.

”Minustahan ei puheiden pitäjää tule” – right!

Kaksi vuotta sitten sanoin erittäin napakasti: minusta ei (virallisten) puheiden pitäjää tule. Antaa muiden pönöttää! Minun ei tarvitse/ se ei kiinnosta / ei sovi minulle.

Puoli vuotta tuosta eteenpäin päätin sittenkin kokeilla. Totesin, että minulla on paljon ajatuksia, joita halusin jakaa, mutta olin rakentanut ympärilleni suojamuurin epäonnistumista vastaan. Itseasiassa halusin puhua ihmisille tärkeinä pitämistäni asioista, mutten tiennyt miten sen tekisin niin, että se olisi muista kuin itsestäni kiinnostavaa. Ei tarvitse/kiinnosta/sovi osoittautuivat oman epävarmuuteni peitoksi – uskomuksiksi, joita olin itse itselleni kertonut ja vuosien varrella toiminnassani vahvistanut.

Puheiden pitämiseen osaamista – prosessista tunteisiin

Seuraavaksi ajattelin, että ehkä tarvitsen vähän lisää osaamista (yksi itselleni tyypillinen keino lykätä aloittamista: tarvitsen ensin lisää osaamista). Ok, osallistuin kesäkuussa 2014 Antti Mustakallion Retoriikan kesäkoulun (http://retoriikankesakoulu.fi/) workshoppiin, jossa Nasan asiantuntijoitakin kouluttanut Jay Heinrichs (http://www.jayheinrichs.com/) opetti hyviä keinoja puhujille. Itselleni workshopin suurin oivallus oli, että puheenpitäjänä minulla oli jo hanskassa hyvin yksi asia: harjoituksessa, jossa puheeseen piti liittää tunnetta, olin vahvoilla. Osasin siis jotain aiheessa, jonka olin ajatellut olevan minun saavuttamattomissani!

Räjäytä henkiset raja-aidat (vaikka kädet/ääni täristen):
oma persoona peliin ja stagelle!

Päätin, että oli aika rikkoa yksi henkinen raja-aita eli turvallisen ”harjoittelun” ja teoreettisen opiskelun kehä. Pidin ensimmäisen puheeni kenellekään etukäteen siitä kertomatta samana kesänä parhaan lapsuuden ystäväni valmistujaisissa. Paikoitellen ääneni särähteli tunteesta kun puhuin ystävälleni ja hänen läheisilleen valmistelemani puheen. Oliko puhe loistava? En tiedä, epäilen suuresti, ettei se ollut mitenkään erinomainen, mutta ilokseni havaitsin että ainakin puheen pääviesti meni perille. Ja myöhemmin puheesta pyydettiin kirjallista versiota kun kukaan ei tajunnut sitä videoida. Ja hei, raja-aita oli rikottu! Puheeni jälkeen tiesin, ettei tämä tulisi jäämään viimeiseksi puheekseni.

Seuraavan ison puheen pidin syksyllä Suomen Coaching-yhdistyksen puheenjohtajana 10-vuotisjuhlissa Kulosaaren Casinolla. Puitteet ja odotukset puheelle kasvoivat, mutta tiesin, että nyt minulla oli käsissäni seuraava raja-aita: juhlissa puheenjohtajalta odotettiin puhetta. Tiesin siis, että tällä kertaa minulla ei ollut yllätyksen mukanaan tuomaa etua. Hieman virallisemman juhlapuheen valmistelu oli erilaista kuin läheiselle puheen kirjoitus, mutta sekin helpotti kun ymmärsin, että perusteiltaan kyse on samasta asiasta: puhe on ihmisiä varten. Ja vaikka minä olen puheenpitäjä, en lopulta ole ”tähti” – vaan tähtiä ovat ne ihmiset, joille puhe pidetään. Toki puhe edelleenkin jännitti ja kädet hienoisesti tärisivät mikrofonia pidellessä, mutta minusta tuntui, että se meni kohtuullisen hyvin. Ainakin sain sanottua asiat, joita halusinkin sanoa ja yleisöltä tuli palautetta puheeni ”lämmöstä”.

Kolmas kerta toden sanoo: ”nyt minä ymmärrän, mitä sinä teet työksesi”

Kolmas iso puhe oli jälleen kerran läheiselle ihmiselle suunnattu. Kolmannella kerralla en enää kyseenalaistanut sitä, onko minusta puheenpitäjäksi. Olin kirjoittanut hyvän puheen ja tiesin täsmälleen, mitä halusin sanoa ja mikä puheen sävy olisi. Odotin rauhassa, että yleisö rauhoittuu ja seisoin heidän edessään kahdella jalalla hyvässä ryhdissä. Puhe 15-vuotiaalle nuorelle neidille alkoi ”Rakas tyttäreni” – ja täytyy sanoa että tämän puheen etukäteisharjoittelu kannatti! Puhetta pitäessä olin läsnä ja sain tunteet pidettyä kurissa vaikka yleisö reagoi puheeseeni tunteella – niin itkulla kuin naurullakin. Palkitsevinta oli läheisiltä saatu palaute ja tyttäreni kehonkieli, kun hän kuunteli äitinsä puhetta. Erityisesti mieleeni jäivät erään vieraan sanat: ”no nyt minä ymmärrän todella, mitä sinä teet työksesi – tätä (kannustamisen, potentiaalin ja osaamisen kirkastamisen) taitoa sinä varmasti hyödynnät myös coachina bisnessasiakkaidesi kanssa”. Släm donk! Uskomatonta, puhe meni ”sukkana sisään”!

Oppi 1: nöyryys on rohkeuden osatekijä

Sinulle haluan jakaa puheestani tyttärelleni nämä sanat: ”Lopuksi haluan sanoa että älä koskaan pelkää pyytää apua, olla heikko tai tietämätön. Heikkous, epävarmuus, pelko ja tietämättömyys ovat huonoja asioita vain, jos niitä ei uskalla itsessään kohdata. Kohdattuina niistä kasvaa vahvuus, varmuus, rohkeus ja syvempi tietäminen.” Lähemmin tarkasteltuna nuo sanat pätevät niin ihmisenä kasvuun kuin uusien tiedollisten asioiden opetteluunkin. Sopiva nöyryys ja tunnistettu ”heikkous” on itseasiassa rohkeuden olennainen osatekijä – näin rohkeus ei ole vain kuori, vaan se on jotain aitoa, syvältä itsestä tulevaa ja inhimillistä. Tällaisen rohkeuden kanssa on myös helpompi kohdata ja ottaa vastaan muut ihmiset – omine heikkouksineen ja vahvuuksineen.

Oppi 2: Lisää puheita, omilla vahvuuksilla ja aidosti

Mitä siis aion seuraavaksi? No, tietysti aion pitää lisää puheita, jotka eivät jätä kylmäksi. Kun niille on paikka. Oma olo on itseasiassa aika rento sen suhteen, että nyt TIEDÄN selviäväni. Toki tiedän myös, että kehitettävää on – en ole suinkaan täydellinen puheiden pitäjä tai välttämättä edes ensimmäisenä vaatimassa itselleni puheenvuoroa. Mutta kokemus on opettanut, että minulla on vahvuuksia puheen pitämisessä ja se tuntuu hyvältä.

Coachin kysymys: uskallatko sinä kohdata omat raja-aitasi?

Erityisen hyvältä ammatticoachina tuntuu se, että uskalsin kohdata oman pelkoni: puheen pitämiseen liittyvän henkiset raja-aidat, joita olin itse itselleni asettanut. Uskallatko sinä kohdata omasi – mihin asiaan ne sitten liittyvätkään?

Johtaja ja roolimalli: 3 tapaa käsitellä huolia ja murheita – mikä toimii?

Joskus ”rohkean” on vaikeaa olla heikko, paljastaa itsestään muille asioita, jotka eivät ole ihanteidemme mukaisia. Jokunen päivä sitten seurasin netissä keskusteluketjua siitä, kuinka vahvakin ihminen, johtaja ja roolimalli, tarvitsee ystäviään kun tiukka paikka tulee. Heikkoutta voi olla vaikeaa myöntää itselleen, saatikka uskaltaa näyttää muille – niin vahvasti meitä ohjaavat mielikuvat vahvoista johtajista.

”Tiedän miltä susta tuntuu”

Omassa elämässäni on ollut kaksi isompaa kriisiä, jotka molemmat ovat ns. lyöneet minut polvilleni. Muistan elävästi, kuinka niitä jälkimmäisen, työelämään liittyneen kriisin yhteydessä ystäväni totesi epäuskoni hetkellä ”jos sinä et pysty tähän, niin mitenkäs meidän muiden sitten käy? Me kun on aina katsottu sinuun ja ainahan sinä olet ollut rohkea ja pärjännyt.” Niinpä niin.

Toisaalta oli todella ihanaa (ja hämmentävää) kuulla olleensa roolimalli sekä ”rohkea”, toisaalta taas tuntui raskaalta, ettei hätääni siinä tilanteessa kuultu – tai en kokenut tulleeni aidosti kuulluksi. Mikä onkin merkittävä ero. Kukaan ei saisi väittää toisen hädän ja mielipahan keskellä, että ”tiedän, miltä sinusta tuntuu” tai että ”et sinä voi tuntea noin”: se nyt vaan ei yksinkertaisesti toimi!

Huolien ja murheiden kohtaaminen työelämässä

Työelämän YT-neuvotteluiden ja organisaatiouudistusten pyörteissä syntyy paljon tällaisia tilanteista, joissa pitäisi jotenkin osata kohdata toisen hätä, tuska ja mielipaha. Mutta miten? Kun oikeaa, kaikissa tilanteissa toimivaa vastausta ei ole.

Itselleni (ja kokemukseni mukaan aika monelle muulle) riittää ensiavuksi jo sekin, että joku tai jotkut hoksaavat kysyä kuinka voit ja tarjota läsnäoloa tuputtamatta omia arvioita, neuvoja, mielipiteitä ym. Mieleen painuivat lämpimät sanat jotka kuulin puolitututulta opiskelukaverilta: ”Jos tarvitset apua, kuuntelijaa, keskustelijaa niin olen täällä. Siis oikeasti, olen täällä. Ota yhteyttä.” Kaikkein parasta oli, että tämä työkseenkin ihmisiä kuunteleva sparraaja vielä toisti nämä sanansa myöhemmin, kun pahin kriisi oli ohitse.

Edellä kuvattu kokemus opetti minulle sen, kuinka lähimmäisistä välittäminen ei ole kiinni verisukulaisuudesta tai edes pitkäaikaisesta ystävyydestä (vaikka toki sain myös heiltä paljon tukea ja apua kun tajusin itse nöyrtyä sitä pyytämään). Tärkeintä lopulta kai olisi, että meille jokaiselle olisi joku, joka ottaa huolemme tosissaan ja joka kuuntelee, kun sille on tarve.

 

Esimiesten tyypillisimmät lähestymistavat

Esimiehet ja johtajat, joita olen sparrannut, jakautuvat ”huolien kuuntelijan” roolissa muutamaan pääkategoriaan:

1. MURHEIDEN KIELTÄJÄT ovat niitä, joiden mielestä ongelmat ja murheet eivät kuulu työpaikalle, joten niistä ei puhuta tai ne piilotetaan kovuuden/numeroiden/iloisuuden ym taakse – mikä puolestaan synnyttää työpaikoille toisinaan hyvinkin luovia keinoja vältellä ongelmien ”aiheuttajia” sekä niihin liittyviä tehtäviä – pitkään jatkuessaan (toistuvien peittelykertojen myötä) syntyy puhumattomuuden ja välttelyn kulttuuri, jossa ongelmat kehittyvät pahimmillaan vuosikausia jatkuviksi ristiriidoiksi ihmisten välillä.

2. ONGELMIEN RATKOJAT kuuntelevat työpaikalla alaistensa murheita pääasiallisesti vain silloin, kun ne liittyvät työtehtäviin – tavoitteenaan usein ”ongelman nopea ratkaiseminen”. Nopea ratkaisuhakuisuus puolestaan haastaa alaisen aitoa kohtaamista: Tämän tyyppiselle esimiehelle on joskus haasteellista olla yhtä aikaa sekä läsnä että riittävän ulkopuolinen. Lisäksi on myös se, että joskus alainen ei oikeasti etsikään tilanteeseen ”ratkaisua”, vaan keskustelun pääasiallisena tarkoituksena on purkaa alta pois pahin olo niin, että työnteko taas mahdollistuu. Tälläisen tilanteen tunnistaminen on joskus kokeneellekin esimiehelle haastavaa, mutta onneksi kokemus ja sen tietoinen työstäminen auttavat.

3. HUOLIEN PRIORISOIJILLE murheiden kuuntelu on ensisijaista siksi, että heidän mukaansa alta hoidetut ongelmat mahdollistavat keskittymisen ”oikeisiin työasioihin”. Tämä onkin kokonaisuuden kannalta usein toimiva ratkaisumalli, mutta ei aina: mitä jos ongelmien kuuntelusta ei päästäkään ratkaisuihin, vaan (samoja) ongelmia ”kuunnellaan” ja pyöritellään ilman että tehtäviin minkäänlaisia päätöksiä tai toimenpiteitä asian parantamiseksi. Kuunteluun täytyy siis jotenkin kyetä sopivissa kohdin liittämään myös vastuuttaminen eli ratkaisujen työstäminen, päätöksenteko ja toimenpiteiden sopiminen.

Johtamisessa ei ole niin olennaista se, mistä perusvalinnasta lähdet liikkeelle. Olennaisempaa on se, että tunnistat itsellesi tyypillisiä ajatuskulkuja ja osaat sompailla eri mallien välillä joustavasti tilanteen mukaan. Jumiutuminen vain yhteen tapaan altistaa helposti perustoimintatavan heikkouksille – tiedostamatta toiminnassamme alkavat näkyä ajattelun ääripään puutteet, käsiteltävä ongelma ei ratkea, suhteet alaisiin/kollegoihin saattavat vahingoittua ja saatamme jopa kokonaisuutena huonontaa toiminnallamme lähtötilannetta – vaikkemme niin tietenkään tarkoittaneet. On siis parempi tässäkin kohtaa tuntea itsensä ja johtaa toimintaansa kuin vain sokkona toimia.

 

Lopuksi kolme kysymystä pohdittavaksesi:

1. Mihin noista kolmesta työpaikalla huolien kuuntelijan ”perustyypistä” sinä koet eniten nykytilanteessasi kuuluvasi ja miksi?

2. Mitä pidät itse tuon toimintatavan haasteina – entäpä mahdollisuuksina?

3. Ja lopuksi (ole rehellinen – kukaan ei kuule): rohkenetko sinä olla heikko ja pyytää apua, kun tarve on?