Kuuntelin viikonloppuna 300 miljoonan USD liikevaihtoa tekevän verkostomarkkinointiyrityksen PM Internationalin toimitusjohtajan Rolf Sorgin puhetta, jossa hän kertoi omasta matkastaan automekaanikosta yritysjohtajaksi. Alussa oli yksi mies, unelma terveemmästä ihmisestä ja 1+1 miljoonan Saksan markan alkupääoma. Suurella henkilökohtaisellakin riskillä Rolf perusti ravintolisiä myyvän yrityksensä ajatuksenaan se, että kun hän kerran tähän hommaan lähti, ei hän koskaan katsoisi taakseen.
Onpa sitten mitä mieltä tahansa siitä, onko ”verkostomarkkinointi” oikeaa bisnestä vai ei, on väkisinkin ihailtava tuota alun päättäväisyyttä ja kykyä tehdä rohkea päätös perustaa oma yritys, joka on sittemmin kasvanut kansainvälisesti ja valittu moninkertaisesti Saksan innovatiivisimmaksi yritykseksi. Suomeenkin halutaan lisää yrityksiä, jotka työllistäisivät ihmisiä. Missä meissä asustaa tuo aloittavan yrittäjän rohkeus ja lupaus itselle siitä, ettei koskaan katsoisi taakseen? Kuoleeko into ”supistuvien markkinoiden” ja ”kvartaalitalouden” puserruksessa vai löytyykö meistä johtajina edelleen se innostuksen ja pelon sekainen tunne, vahva tarve tehdä jotain isoa ja saada aikaiseksi jotain, millä on merkitystä?
”Ei koskaan taakseen katsomisesta” löytyy moneen asiaan sopiva viisaus siitä, että vaikka kuinka tekisi mitä, aina ei onnistu 100%. Joskus tapahtuu myös virheitä, mutta useimmiten niistäkin selviää, joskus jopa entistä vahvempana ja monta oppia viisaampana. Mutta jos ei koskaan ota riskiä muuttaakseen omaa työtään, yritystään ja elämäänsä, on itseasiassa paljon todennäköisempää, että jossain vaiheessa joutuu katumaan niitä päätöksiä, joita ei aikanaan tehnyt.
Monesti syyksi jättää tarvittavakin muutos tekemättä paljastuu pelko/epäily – muodossa tai toisessa. Pelon mielenkiintoinen puoli on se, että itseasiassa pelossa asustaa rohkeuden/itsevarmuuden siemen. Kyse on siitä, uskaltaako tunnustaa pelkäävänsä, katsoa pelkoaan silmiin, tehdä tarvittavat varotoimenpiteet ja toimia pelon läsnä ollessa. Rolf kuvasi tätä matkaa omalla alkutaipaleellaan pelon ja rohkeuden vuorotteluna – minulle asia on astetta monisyisempi. Itse näen pelon ja rohkeuden elävän kussakin ihmisessä yhtä aikaa: molemmat tunteet ovat luonnollisia olotiloja ja lopulta lopputuloksen ratkaisee se, mihin suuntaan tätä tunneskaalaa päädymme, kun on merkittävän ratkaisun ja tekojen aika.
On helppoa listata kaikki ne syyt, miksi ei lähde kokeilemaan jotain uutta tai miksi ei lähde muuttamaan itseään, yritystään tai elämäänsä. Esimerkiksi painonhallinta: olen niin mukavuudenhaluinen, ei onnistu minulta, en pidä liikunnasta, olen kokeillut jo x määrää ratkaisuja, se on niin hankalaa, sukupuoli/geenit ja niin edelleen. Tai yrityksen muutos: se maksaa x määrää, on kokeiltu aiemmin (ei toiminut), meillä menee kuitenkin kohtuullisesti (vielä), en usko että meidän henkilöstö/johto/luottamusmiehet lähtisivät tukemaan tälläistä hanketta. Tai oma johtajuus: Ei ole ajankohtaista, on muuta tärkeämpää, ei juuri tässä tilanteessa sopivaa, en halua muuttua (onko pakko), kyllä organisaation pitää tehdä mitä käsketään.
Mitä sitten voi tehdä? No aloita vaikka siitä, että kirjaat ylös muutoksen, jonka haluaisit saada aikaan ja sitten listaa kaikki edellä kuvatun kaltaiset ajatukset, jotka ovat muutoksesi tiellä. Pysähdy jokaisen muutoksen esteen kohdalla ja kysy: Uskonko ihan oikeasti, että tämä on totta ja kirjaa syntyvät ajatuksesi ylös.
Jos muutoksen esteiden kirjaamisen jälkeen uskot osan tai kaikkien esteiden totuuteen, niin silloin on syytä tarkentaa omaa tavoitettaan pintaa syvemmälle, tarkastella asioita eri perspektiiveistä ja etsiä ratkaisuja ajatuslukkoihin.
Uskomusten murskaaminen ja tavoitteen syventäminen eivät ole aina helppoja toteuttaa yksin. Tästä syystä kehotan lämpimästi tukeutumaan ulkopuoliseen sparraajaan: Mikäli muutos on sinulle tai yrityksellesi riittävän tärkeä, voit oikean sparraajan kanssa päästä huimiin tuloksiin, niin että yhtäkkiä mahdoton muuttuukin mahdolliseksi ja alkaa selkeytyä se, miten ja miksi olet muutosta tekemässä. Sillä kun syy muuttua, välineet, toimintamallit ja keinot löytyvät, on muutoksen toteuttaminen enää siitä kiinni, että ryhtyy ripeästi toimintaan niin ettei tarvitse kiikkustuolissa katua.
Erittäin mielenkiintoinen artikkeli. Haluasin lisätä muutami ajatuksiani asiaan. Kun pelon kanssa on yksin, on se aina haastavampaa, joten avoimen ilmapiirin organisaatiossa se voidaan jakaa sekä yhdessä pohtia. Tällöin syntyy yhteenkuuluvaisuuden tunne. Pelkästään avoin ilmapiiri ei ole tie onneen ja autuuteen; Sitä ennen arvitaan heterogeeninen organsaatio, jossa on riskinottajia ja epäilijöitä, jotka sparraavat rohkeita epäilemällä asiaa. Organisaatiot pitää saada keskustelemaan kaikilla tasoilla avoimesti. Johtajan rooli on rohkeasti luoda keskustelua, haastaa ja ylläpitää sitä sekä viedä organisaatiota oikeaan suuntaan. Tarvitaan visiota. Johtaminen on palvelua. Siihen pitää olla paloa.
Jos asiaa lähestyy hieman toisaalta, elämme keskellä suurta teknistä vallankumoista. On varsin mielenkiintoista havaita se, että sitä eivät tee suuret yritykset vaan mikroyritykset, joita ei ohjaa raha vaan intohimo. Tilanne samankaltainen kuin ensimmäisessä teollisessa vallankumouksessa. Sielläkin taustalla oli intohimo, raha ei ohjannut päätöksentekoa. Syykin oli selvä, rahaa ei ollut paljoa jaossa. Toki sitä tuli joillekin myöhemmin ja paljon, aivan kuten nytkin. Vanhaan aikaa ja uuteen aikaa erona taitaa olla enkeliraha. Ehkä myös se, että kaikkia näitä intohimoisia innovoijia ei raha kiinnosta. Minulle tämä opettaa intohimon merkitystä. Intohimo on vahvaa tunnetta. Mikäli asiat haluasi insinöörimäisesti esittää (anteeksi huono vertaus), asettelisin asiat jotensakin seuraavaan järjestykseen:
Visio ohjaa tekemään jotain
Intohimo ohjaa saavuttamaan jotain. Voittaako intohimo pelon?
Johtaminen tuo tuloksen
Mutta missä on strategia, tuo kaavamainen pömpöösi, jonka voi kopioida internetistä hienoine korulauseineen? Ne paperit, jotka on ehkä valmisteltu konsulttien kanssa ja jotka parhaassa tapauksessa vielä kommunikoidaan mulle olettaen, että kaikki ymmärtää sen oiken ja samalla tavalla. Ja että se saisi vielä aikaa liike-energiaa.
Todella hyvää pohdintaa Petri. Kulki kylmät väreet, kun luin sanojasi intohimon merkityksestä. Se on juurikin näin. Ja kasvaakseen suureksi (niin merkitykseltään kuin rahalliselta arvoltaankin) tarvitsee olla jossain vaiheessa pieni. Mikroyrityksistä se todellakin lähtee liikkeelle.
Intohimo on se voima tai tuli, joka saa vimmaisestikin tekemään asioita, jotka saattavat vaikuttaa ulkopuolisista ”pähkähulluilta”. Usein monilla historian myöhemin tuntemilla suurmiehillä ja -naisillakin on varmasti alussa ollut epäilijänsä. Ja jotta epäilyn (niin oman päänsisäisen kuin muidenkin) kanssa tulee toimeen, tarvitaan todella suurta paloa tehdä juuri sitä asiaa, mihin itse uskoo.
Visio on taas vaikuttaa toisinaan olevan asia, jonka merkitystä pidetään ”strategiaa” jotenkin vähäpätöisempänä – eräänlaisena ”viestintätemppuna”. Se koetaan siis ”vähän hömpäksi”. Mutta itseasiassa se on juuri päinvastoin. Visio on se ”kova juttu”, jonka kirkastamiseen on syytä käyttää aikaa. Visio on (emotionaalinen) tulevaisuuden kuva, konkretisointi siitä, mihin ollaan menossa. Se on jotain, jota kohti me sitten sillä strategialla kuljemme. Ja todellakin, jos strategia on vain sanoja paperilla (tai PowerPointissa), ei sillä pitkälle päästä.
Meidän on syytä haluta enemmän, unelmoida ja konkretisoida unelmat. Sillä niihin on mahdollista kiinnittää isomankin porukan intohimo. Ja tehdä yhdessä suuria.